Mitä olisi rakkaus, jos pelkoa ei olisi.

Mikä saisi jokaisen hengen nousemaan kirkkauteen,

jos pelosta muovattu rakkaus ei niin tekisi.

Pelko on rakkautta, se on kuin taivutettu haara

Jumalan oksasta, jossa toisessa haarassa on myötätunto ja Luonnon lempeys.

Luonto ei tuomitse häntä joka pelkää,

sillä hän joka pelkää seisoo portin edessä,

joka johtaa rakkauteen.

Eikä Luonto tuomitse sitä, joka ei ota askelta tuosta portista.

Hän saa opettajan, joka antaa omastaan,

ja antaa lopulta kädestään sen,

mikä saa pelon hälvenemään.

Ja mikä on pelon pohja,

muuta kuin tuntematon meri,

jota on yritetty luodata kaikin tavoin,

eikä kuitenkaan kukaan ole vastannut.

Ja mitä on pelko ellei muuta kuin yksinäisyyttä pimeässä.

Ja pimeä, joka on kuviteltua, ei totta.

Kuin lapsen hätää, joka ei saa turvakseen syliä.

Siksi rakkaus on valmis taipumaan pelon oksaan.

Kietoutumaan sen ympärille, niin että se kasvaisi kohti aurinkoa, jonka valo on valmis vastaanottamaan.

Meissä jokaisessa on kaipaus, joka istuu sydämen vierellä.

Se on kuin kalastaja talvisella jäällä, joka odottaa, että hänen kairaamansa avantoon laitettaisiin onki, joka onkisi Jumalan kodista.

Ja kun me rakastamme, me olemme tuo avanto, me olemme tuo onki, ja me olemme tuo Jumalan koti sydämessämme.

Mitä enemmän me saamme, sitä enemmän voimme antaa.

Emmekä voi syyttää heitä, jotka eivät saa.

Emmekä olla kateellisia heille, jotka saavat.

Sillä Rakkaus ei punnitse saalista,

ainoastaan kalastajan sydämen.

Kun me rakastamme, me emme kulje ainoastaan yksin 

kohti maan ravitsemia puroja, joki ja järviä.

Me kuljemme yhdessä, samalla kun luomme katseen sisällemme, jossa myöskin virtaa elämän lähde.