Jokaisella oma näkemys elämästä, rakkaudesta, suuremmasta.

Armo on lahja, joka elää joka hetkessä. Saamme armon, joka vapauttaa häpeästä.

Anteeksianto on kyky tehdä sovintoa itsemme kanssa. Kun anteeksiannamme itsellemme ja toisillemme, saamme vapauden rakastaa. 

Elämää ohjaa Rakkauden lempeä, mutta luja viisaus ja voima.

Saamme sen rakkauden, minkä annamme.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensin oli tyhjyys, joka oli ääretöntä. 

Sitten valo loi itse itsensä.

Valossa oli tietoisuus.

Ja tietoisuudessa rakkaus.

 

 

 

 

 

 

Luonnon kaunein lahja on rakkaus.

Rakkaus on luonnon kaunein päämäärä.

Rakkaus on yhteyttä luontoon, sekä sisäiseen, että ulkoiseen.

Rakkaus ei suosi,

rakkaus ei ole kenenkään puolella,

eikä se ole ketään vastaan.

Rakkaus on vapaudessa.





 

Mitä olisi rakkaus, jos pelkoa ei olisi.

Mikä saisi jokaisen hengen nousemaan kirkkauteen,

jos pelosta muovattu rakkaus ei niin tekisi.

Jos pelko on rakkautta, se on kuin taivutettu haara 
Jumalan oksasta, jossa toisessa haarassa on myötätunto ja Luonnon lempeys.

Luonto ei tuomitse häntä joka pelkää,

sillä hän joka pelkää seisoo portin edessä,

joka johtaa rakkauteen.

Eikä Luonto tuomitse sitä, joka ei ota askelta tuosta portista.

Hän saa opettajan, joka antaa omastaan,

ja antaa lopulta kädestään sen,

mikä saa pelon hälvenemään.

Ja mikä on pelon pohja,

muuta kuin tuntematon meri,

jota on yritetty luodata kaikin tavoin,

eikä kuitenkaan kukaan ole vastannut.

Ja mitä on pelko ellei muuta kuin yksinäisyyttä pimeässä.

Ja pimeä, joka on kuviteltua, ei totta.

Kuin lapsen hätää, joka ei saa turvakseen syliä.

Siksi rakkaus on valmis taipumaan pelon oksaan.

Kietoutumaan sen ympärille, niin että se kasvaisi kohti aurinkoa, jonka valo on valmis vastaanottamaan.

Meissä jokaisessa on kaipaus, joka istuu sydämen vierellä.

Se on kuin kalastaja talvisella jäällä, joka odottaa, että hänen kairaamansa avantoon laitettaisiin onki, joka onkisi Jumalan kodista.

Ja kun me rakastamme, me olemme tuo avanto, me olemme tuo onki, ja me olemme tuo Jumalan koti sydämessämme.

Mitä enemmän me saamme, sitä enemmän voimme antaa.

Emmekä voi syyttää heitä, jotka eivät saa.

Emmekä olla kateellisia heille, jotka saavat.

Sillä Rakkaus ei punnitse saalista,

ainoastaan kalastajan sydämen.

Kun me rakastamme, me emme kulje ainoastaan yksin 

kohti maan ravitsemia puroja, joki ja järviä.

Me kuljemme yhdessä, samalla kun luomme katseen sisällemme, jossa myöskin virtaa elämän lähde.




 

Odottakaa päivää, joka valkenee teille ja sieluunne,

kuin vaniljan tuoksu asuntonne kyntteliköstä.

 

Älkää olko huolissanne ja murheissanne siitä,

mikä kenties uinuu teidän etuovellanne,

ikään kuin huonot uutiset putoaisivat postiluukusta,

pääsyä horjuttamaan teidän päiviänne.

Sillä kun tuotte murheenne sydämeenne,

eivät nuo enää yllä mieleenne kuin sakeat

ja tummat pilvet taivaalle.

 

Ja vaikka ne yltäisivät, te katsoisitte niitä kuin kaunista taulua,

jossa jokainen siveltimen veto

on Pyhästä kädestä.

 

Ei yksikään päivä ole täydellinen, jos ette hyväksy hetkeä,

jossa kehonne laskostaa vaeltavan mielen,

kuin majakka ohjaa laivan turvallisesti satamaan.

Sillä vasta kun mielenne lepää satamassaan,

te voitte hyväksyä sen, että keskeneräisyys

on aina teissä, niin kuin te siinä.

 

Ja silti te olette tuossa hetkessä valmiita.

 

Mutta vasta armo ja anteeksianto voi nostaa esiin tuskan,

joka parantaa tietoisuudessanne teidän henkenne kodin,

ravitsee toiveitanne syvin juurin,

ja luo uskonne uudelleen.

 

Eikä teidän tarvitsisi olla murheissaan,

jos murheet mahtuvat teidän sydämeen.

 

Eikä teidän tarvitse pitää henkenne kuria itsellenne,

ainoastaan antaa hiljaisen viisautenne

nousta sydämestä mieleen,

eikä mieli ole enää kahleenne,

eikä keho ole enää vankilanne.

 

Ja niin te voitte nousta kuin lintujen parvet,

kohti taivaan teitä,

antaa tuulen, joka on teitä suurempi,

viedä teidät pyhään satamaan,

jossa teitä odottaa kiitoshymni vain siitä,

että olette uskaltaneet olla ihmisiä,

oma kaunis itsenne.

 

 

#KESKENERÄINEN

Kaikki me olemme pyhän ja lempeän tuulen ansainneet.

Näkymätömän valon, kosketuksen aivan sieluun asti.

Kaikki me olemme rakkauden ansainneet.


Suurinta on ottaa vastaan se rakkaus,
mikä ensin riisuu meidät turhasta taakasta,
turhasta ylpeydestä,
turhasta katkeruuden ja vihan 
tunteista.

Avaa syli rakkaudelle ja anna sen 
vaikuttaa kehoon ja mieleesi.

Anna sen kulkea lävitsesi ja ravita sinut.

Ja sinä itse.

Toimit rakkauden välikappaleena.

Sinä olet sille väliaikainen koti,
sinä välität sitä eteenpäin,
olipa ovellasi kulkureita, kauppamiehiä tai ihan vain tuttavia.

Rakkautta ei voi omistaa.

Sitä ei voi kahlita mihinkään muottiin,
eikä siitä voi laatia minkäänlaista teoriaa.


Rakkautta on sen vastaanottaminen.

Rakkautta on sen jakaminen ja välittäminen.

Rakkautta on kun sinä olet,
ja värähtelet samalla taajuudella,
olet harmoniassa.

Tunnet kuinka jokainen solusi tanssii rakkauden tahdittamana.
 

Portista ulos luontoon juoksevat villihevoset.
Niinkö meidän tulisi elää.

Murtaa padot, jotta tunteiden kosket pääsevät virtaamaan
rauhaisaan uomaan.

Niinkö meidän tulisi rakastaa.

Juoda tyhjiin juhlamalja, vaikkei vieraita olisikaan,
katumatta.

Katkeroitumatta.

Niinkö meidän tulisi olla.

Retkeillä yönpimeässä metsässä,
jossa jokainen varjo luo seikkailun,
jokainen valonsäde toivon ja luottamuksen.

Niinkö meidä tulisi uneksia.

Mutta miten meidän tulisi olla valveilla, heränneenä?

Katsoa toista syvälle silmiin,
ja vaihtaa sielujen tarinat.

Ja ymmärtää,
tähtiainesta olemme kaikki.

Ja tähtiä 
  rakastaa jokainen.