Pienellä liekillä keskellä pimeää.

11/27/2016

Pienellä liekillä.

 

Tänään kaiken pimeän keskellä uskallan luottaa pieneen liekkiin sisimmässäni, jonka myötä jaksan taistella eteenpäin. Jos kadotan tuon liekin, etsin sen uudelleen. Liikun, leikin, laulan, lepään, teen mitä tahansa, jotta en kadota omaa tahtoani, sekä tunnetta olla taipumatta ja murtumatta.

 

Ollessani yhteydessä omaan tahtooni, jaksan luottaa tulevaan. Vaikka kaiken tämän pimeän keskellä olen kuin pieni nuotio aavalla. Vaikka juuri nyt on vaikea uskoa, että murheet ja alakulo eivät ole aina läsnä. Vaikea uskoa, mutta en kuitenkaan ole kohdannut vielä päivää jolloin mieleni murheet olisivat pysyviä, vaikka ne olisivat iskostuneet minuun ja lyöneet minut maahan voimattomaksi.

Siksi tartun positiivisen ajatuksen kierteeseen – se on vaikeaa, mutta ajoittain onnistun siinä. Ajattelen asioita, joista olen kiitollinen. Asioita, joissa olen onnistunut. Asioita, joissa keskeneräisyys ja armollisuus on läsnä; vaikka väistämättä negatiiviset asiat kumpuavat väliin. Silti suljen silmäni ja yritän ajatella mieluisia mielikuvia. Aivot ja niiden tuottama mieli oppii tapansa toistojen kautta.
 

Sanotaan, kaikki muuttuu. Se lohduttaa, vaikka sitä on niin vaikea uskoa, varsinkin kun kaikki elämä ja liike pysähtyy talven taivutellessa meidän sisäistä maailmaa sopusointuun ulkoisen maailman kanssa. Lopulta noiden kahden välillä ei taida olla eroa, jos emme itse niin päätä. Se mitä meistä on jäljellä kesän jälkeen taputellaan pieneen himmeästi hehkuvaan pakettiin. Ikään kuin odottamaan taas uutta vuotta. Silti pimeä talvikin voi olla täynnä elämää. Kokemuksia, joita jakaa ystävien ja läheisten kanssa. Niin eivät puutkaan pudota oksia, vaikka lehdistä luopuatkin. Ehkä lupaan: taivun talveksi, hiivun ja hiljennynkin. Sillä ehkä on niin, että vuodenajat ovat mahdollisuuksia uudistumiselle. Talvi on kuin peili, jonka ääreen asetumme ilman kevään, kesän ja syksyn loistoa. Se mitä meissä on, vaikkakin vähäisenä, on lupa tuoda rehellisesti näkyville. Olemme riisuttuina pimeän edessä. Menneen vuoden taakat, ruostuneet ajatukset, pinttyneet tunteet, tavat ja kolhittu keho sekä mieli. Antaa talven laskea voiteensa haavoille, hidastaa suorittamiselta ja pimeän tuoda esille se viimeisin ja syvin valo meissä kaikissa.

Sillä onhan myös niin, että ilman pimeää emme näkisi valoa. Juuri nyt meillä on mahdollisuus pysähtyä ja tunnustella, mitä me oikeastaan etsimme?
Ehkä se kaikki mitä niin kovasti luulemme tarvitsevamme, onkin jo meillä. Ehkä emme niin paljoa tarvitsekkaan, kuin tämän hetken.

Kun katsoo kynttilää, liekki ei viihdy yhdessä muodossa. Niin ei myöskään ihminen. Meidän on määräkin muovautua luonnon mukana, sillä ken meistä siitä eroaisi. Purosta, joka jäätyy talveksi, puusta, joka tiputtaa lehdet vain pärjätäkseen talven yli. Samat lait meitä ohjaavat, samoista aineksista me rakennumme.
 

Meidän on lupa hidastaa. Meidän on lupa olla vain sen verran kuin tunnemme, ei sen verran kuin ajattelemme. Meidän on lupa olla.
 

Jos tästä kaikesta, pimeästä, voi jotain oppia:

 

Meidän ei ole tarkoitus kannatella elämää,

elämän on tarkoitus kannatella meitä.


Siksi uskalletaan pudottautua, pysähtyä ja ottaa tilaa, sekä aikaa itsellemme ja toisillemme.
Liikkua ja levätä.
Hiipua ja syttyä päiviin juuri sen verran kun omat voimat antavat myötä.
Antaa hiljaisen ja luonnollisen muutoksen tehdä töitään taustalla.
Yhtään enempää meidän ei  tarvitse olla.
Eikä yhtään enemmäksi meidän tarvitse tulla.

Kuin se mitä me keskeneräisinä olemme.

- Joonas

 

 

 

Please reload

September 30, 2019

Please reload

Viimeisimmät blogit:

Sydän ja piikkilanka

September 30, 2019

1/10
Please reload

Kirjoittajan päivityksiä:
Seuraa: